Tämä aihe on vähän tabu. Siksi siitä kirjoitankin.

Meitä peliriippuvaisia on paljon enemmän kuin tilastoissa lukee. On äitejä, isiä, ystäviä ja naapureita, joiden lottovoiton tavoittelu on lähtenyt käsistä. Sellainen asia on todella vaikea tunnustaa, että elämä ei olekaan enää ihan hallinnassa. Pitää pitäisi myöntää olemassa RIIPPUVAINEN. Pelkkä sanakin on pelottava.

 Ja sitten on niitä, jotka eivät edes pelaa, mutta kävelevät muiden mainitsemieni”” elefanttien” kanssa päivät pitkät hiljaa. Nykyään tuntuu olevan enemmän sääntö kuin poikkeus käydä terapiassa. Syödä pilleri univaikeuksiin tai saada lääkäriltä diagnoosi työuupumus. Vaikka eihän niistä puhuta avoimesti. Se on jotain henkilökohtaista ja salaista. Vaikenemme vaikeista asioista, että ei näytetä heikolta muiden silmissä. Mutta miksi näistä asioista ei voisi puhua? Miksi on aina niin helvetin vaikea pyytää apua, kun on hätä? Voidaanko vaan yhdessä moukaroida ne meidän kulissit alas? Lakataanko häpeästä sitä, että tää maailma saa välillä mielen menemään ihan vinksin vonksin? Ollaan aitoja, mokataan, yritetään uudestaan, uskotaan itseemme, uskotaan toisiimme, puhutaan asioista ja kuunnellaan. Ei jäädä yksin! Jos sä et uskalla elää sun elämää, niin kuka sitä sitten elää?

Keräsin roppakaupalla rohkeutta, jotta uskallan julkaista tämän tekstin ja kertoa rehellisesti sen faktan, että peliriippuvuus on ollut osa mun elämää jo yli 9 vuotta. Nettikasinot on tulleet tutuiksi ja sinne on palanut niin paljon rahaa, että sillä saisi omakotitalon, veneen ja varmaan postimyyntivaimonkin. Esikoispojan kuolema jätti valtavat jäljet ja tyhjän aukon, jonka pelaaminen täytti. En osaa varmaksi sanoa, mihin jäin alun perin koukkuun. Oliko se dopamiiniryöppy ensimmäisestä voitosta vai johonkin toiseen maailmaan uppoutuminen? Joka tapauksessa sisälläni syntyi peluri joka on pitänyt minua tiukasti kädestä jo pitkään. Peluri on pyytänyt vuosien aikana muitakin tovereitaan ”hauskalle matkalle” mukaan. Täydellinen talousahdinko, valehtelu, yksinäisyys, ahdistus ja vaikea masennus liittyivät vuosien saatossa remmiin. Ei niin lystikkäitä matkaseuralaisia. Varsinkin kun niiden myötä tienposkeen jätettiin kyydistä moraali, omantunnon arvo, usko ja lopulta myös halu elää. Näiden ”pienten elefanttien” kanssa tämä aurinkoinen tai valon on ollut kyllä aika bumby ride. Olen aiheuttanut riippuvuuteni kanssa paljon tuhoa ja pahaa mieltä. Menetin monta ystävää, jopa sen parhaimman. Ne teot kulkevat helvetin raskaassa repussa mukanani läpi elämän ja vaikka se reppu painaa mun hartiat välillä kasaan, koen sen olevan täydellinen muistutus siitä, miten olen sairas enkä halua olla sitä enää. Pimeällä voimillani minä kuitenkin ostin tuon repun selkääni, kasa sen apujoukot tuekseni ja aloitin rohkeana uuden matkani kohti valoisampaa tulevaisuutta.

 Askel kerrallaan.

” En valinnut tätä, en halunnut tätä, mutta mä saan itse valita miten elän tämän kanssa”

-Elle-

Pienet sydämet

Katsoin ikkunaa
Josta loisti kaunis valo
Ikkunassa piirretty pieni sydän
Monta kertaa

Niin monta kertaa
Sain tuntea
Miten pienet sydämet
Kipeinä kiusaten heikkoa

Yksin ei ole mitään
Yhdessä mitätöiden
Alistaen

Yksin tekeytyen ystäväksi
Yhdessä astuen sydämen päälle
Pyyhkien ilon, rakkauden
Sieluni suoja niin luja ettei kukaan lävistä
Sanoilla, teoilla.

Yöllä ikkunalaudalla
Katselin kuuta
Kyyneleet sumuisena verhona
Nähden tähdet kauniina
Kuin lapsena katsellen pudonneen kristallin läpi.

Oma aarteeni tuo pieni pala taivasta
Vain minun
Suljin sen pieneen käteeni

Kauan ,niin kauan
Kesti
Luottaa
Hetkittäin katsella pelotta
Tätä kaunista maailmaa
Joka joskus oli musta
Niin musta ettei nähnyt läpi

Ystäväni
Rakkaat jotka ovat olemassa
Puhumatta tuntevat
Vertaiseni, kaltaiseni
Kantaen kipua, tuskaa
Ettei yksin enää tarvitse

Laskea sydämestä
Ottaa sydämeen
Rakkautta
Jonka luulin kadottaneeni ikuisiksi ajoiksi

Katsoin sinun silmiisi
Kysyin olemmeko tavanneet
Kysymys oli turha
Olet kaltaiseni

Herkkä ihana itsesi, vertaiseni.

 

Homebasella ,ohjaaja 

Timo luostarinen

 

Moi, olen Pasi 40 v.-kokemusasiantuntija

 Olen aloittanut ensimmäiset päihdekokeilut kahdeksanvuotiaana imppaamalla, ekat kännit 10 vuotiaana ja eka vankilareissu 19 vuotiaana. Olen ollut elämässäni n.10 vuotta vankilassa. Olen ollut asunnottomana 17 vuotta. Lapsuudessa koin isäpuolen väkivaltaisuuden ja koulukiusaamisen. Olin itsekin nuorena junnuna väkivaltainen kadulla. Päihteet auttoivat olevinaan pelkoon, ahdistukseen ja niillä pääsi tunteita pakoon. Sieltä löytyi se vapaus. Vankila- ajat olen ollut lähes selvinpäin, joskus on vedetty.

Vielä vuonna 2017 kun päätin raitistua ja vapauduin, kesti raittius 500m. vankilan portilta. Nyt viimeinen tuomio päättyi 2019 koevapauteen jonka jälkeen olen ollut raitis. Mulla luki jossain ehdonalaisvalvojan paperissa että olen toivoton tapaus. Koevapaudessa olin tuetussa päihteettömässäasumisyksikössä ja kävin ryhmissä. Sieltä saamani vertaistuki ja tieto auttoi paljon. Samoin vaimo. Vertaistuki Na-ryhmissä oli ensin pakko käydä ja se oli hyväksynnän hakua, mutta kääntyi sitten voitoksi. Asuin vielä koevapauden jälkeen 3kuukautta kyseisessä asumisyksikössä. Sitten 2020 oli vihdoin oma asunto vaimon kanssa. Mulla on impulsiivinen ADHD luonne, joka on varmaan vaikuttanut paljon näihin elämän käänteisiin.

Homebasella olen ollut pari viikkoa harkassa kun opiskelen kokemusasiantuntijaksi Keijo-hankkeessa, joka on päihde- ja rikostaustaisten kokemusasiantuntijakoulutus.  Täällä mut on otettu tosi hyvin vastaan. Täällä on aika paljon nuoria aikuisia joita mä koen pystyväni auttamaan, heittäytymällä samalle tasolle. Homebase on tärkeä paikka palveluviidakossa, tämmösiä tarvitaan. Vielä enempi vois olla yhteisöllisyyttä, tehdä asioita kimpassa.

Tänä päivänä mä nautin ja mua tukee säännölliset ryhmät, niiden vetäminen ja tapahtumien järjestely. Olen kiitollinen vertaistuen piiriin pääsystä. Haaveena mulla on opiskelu tälle alalle, koska mulla on halu auttaa ja voin toimia esimerkkinä.

Kiitos Homebase tästä pätkästä, ollaan yhteyksissä.

Kiitos Pasi ja onnea jatkoon.

 

KOULUKIUSAAMISESTA KOKEMUSASIANTUNTIJAKSI

 Kesäloma loppuu ja kahdeksas luokka on käsillä. Samat naamat, mutta kaikki on muuttunut. Kesäloman aikana on muodostunut klikkejä, joihin on liian myöhäistä liittyä. Tunnelma on kireä ja maailmasta on tullut kovempi paikka - ainakin minulle. Epävarmuus hiippii ja alan kilpailla huomiosta seinän kanssa, jottei kukaan häiriintyisi olemuksestani. Mihin saan mennä, miten kuuluisi toimia, onko lupa hengittää? Tuntuu ettei ole, tuntuu kuin minua ei olisi.

 Ystävystyin uuden tytön kanssa, joka tuli luokallemme sinä syksynä. Yrityksistään huolimatta hän ei saanut yhteyttä muihin luokallani. Olimme kaksi hylkiötä ja ystäviä, mutta vain silloin, kun hänelle sopi. Hän sanoi, että muut hyljeksivät häntä, jos hän viettää aikaa seurassani. Sanaakaan sanomatta hän saattoi kääntää selkänsä minulle ja vain lakata olemasta kanssani. Joskus kuulin ilkeän juorun minusta, jonka hän oli kääntänyt omaan suuhunsa sopivaksi.

 Muuten arkeni koulussa oli sitä, että, jos lähestyin porukkaa, he juoksivat karkuun tai hivuttautuivat kauemmaksi ruokalan pöydässä. He saattoivat myös keksiä erilaisia jekkuja, joilla tunsin oloni vieläkin kauheammaksi. Kukaan ei sanonut suoraan, mutta ymmärsin elekielestä ja toiminnasta, katseista ja katseiden puolikkaista, että olin ”vääränlainen”.

 Eräänä iltana isäni autossa istuessani puhelimeeni pärähti lyhyt ja ytimekäs tekstiviesti: ”koko luokka vihaa sua” Luin viestin hiljaa mielessäni ja pidätin kyyneleitäni samalla, kun isäni parkkeerasi auton pihaamme ja lähti kotiin. Jäin paikoilleni istumaan, annoin kyynelten valua poskilta auton penkille. Sitten kysyin viestin lähettäjältä: ”Miksi et tule päin naamaan sanomaan tätä mulle?” ”-Jos joku näkisi, että mä puhun sulle, multa menisi maine.”

 Hämmennys vaihtui suruun, suru muuttui häpeäksi, joka hiljaa hiipien alkoi muodostaa sisälleni epämääräistä möykkyä.

 Elettiin kahdeksatta luokkaa ja sain kuulla, että minulle päin naamaan puhuminen tuhoaisi jonkun maineen. Sanat kaikuvat korvissani yhä, vaikka ymmärrän, että niissä ei ollut edes perää. Jonkun olisi kuulunut tuomita tuo käytös välittömästi, mutta ei ollut ketään. Nielin kaiken ja kenellekkään kertomatta. Ympärilläni ei ollut luotettavaa aikuista, kenelle olisin voinut asiasta  puhua.

 Nuo sanat eivät olleet totta, eikä mikään kiusaamisessani ollut, mutta 14 -vuotiaan mielessä tuo kaikki oli totta; se oli jokapäiväistä elämääni.

 Koitin pärjätä ja olla reipas, vaikka sydämeen sattui. Kiusaamista jatkui kahdeksannen luokan loppuun. Silloin eräs luokkalaiseni puuttui asiaan ja kertoi luokanvalvojallemme tilanteestani. Opettajani puhutteli minua, en muista keskustelusta juuri muuta kuin sen, että minua hävetti valtavasti. Itkin ja myönsin, että minua kiusattiin, ikään kuin se olisi ollut omaa syytäni. Myöskään tuon keskustelun aikana kukaan ei sanonut minulle, ettei se ollut syytäni. Kunpa joku olisi sanonut jotain rohkaisevaa, että kaikki olisi hyvin ja muuttuisi paremmaksi. Kiusaaminen kuitenkin loppui tuona keväänä ja kun yhdeksäs luokka alkoi syksyllä, olin vähän hämmentynyt, kun luokkakaverini tulivat kyselemään kesälomastani, näkymättömyysviitta oli livennyt harteiltani. Ylä-asteen lopun ja lukion vietin entisten kiusaajieni seurassa, mikä tuntuu nyt ajateltuna oudolta.

 

Lukion loputtua menin opiskelemaan teatteria toiselle paikkakunnalle. Luokallani eräs tyttö puhui avoimesti koulukiussamisestaan. Koin sen hämmentävänä, sillä oma kiusaamiskokemukseni oli tuoreena muistissa ja se hävetti; ajattelin, etten ikimaailmassa kertoisi siitä kenellekkään täällä.

Kaikki oli näennäisesti hyvin, mutta kannoin mukanani häpeää, kiusatun stigmaa. Ajattelin, että syy kiusaamiseeni löytyy peilistä - ei muualta. Olin kiinni häpeässä, josta oli tullut kuin vaate, jota kannoin.

Samaan aikaan halusin tehdä itsestäni näkyvän. Teatterilavoilla tunsin elämän kosketuksen; tulin nähdyksi, kuulluksi ja jopa hetkittäin rakastetuksi. Lavalla olo on antanut minulle valtavasti rohkeutta. Vuosia myöhemmin, teatteriopintojen myötä, löysin itselleni myös mahtavan terapeutin, joka on kulkenut kanssani pitkän matkan tähän päivään asti. Terapiassa olen alkanut ymmärtämään menneisyyttäni, itseäni ja toimintaani aivan eri tavalla. Ymmärrys on kaiken avain; se on poistanut häpeää, jota entiset kiusatut kantavat sisällään. Häpeä syntyy vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa, joten suhteessa toisiin ihmisiin se tulisi myös korjata.

Koitan nyt kaikin keinoin saada korjaavia kokemuksia ja tallentaa niitä kovalevyyni, siis siihen järjestelmään, joka sanoo, että sä oot hyvä tyyppi, sä riität, oot mahtava ja ihana! Kun tiedän oman arvoni, tiedän myös tavan, jolla haluan itseäni kohdeltavan nyt ja aina. Menneisyys on osa minua, mutta se ei määritä minua. Nuo sanat ja teot olivat ehkä vain jonkun ihmisen tapa purkaa omaa pahaa oloaan minuun.

 Kärsin vielä kiusaamisen jättämistä traumoista, pelkotilat nousevat tilanteissa, joissa koen ulkopuolisuutta ryhmästä. En pysty vielä täysin torjumaan reaktioitani, sillä ne kumpuavat yllättävissä tilanteissa ja varoittamatta pintaan. Niissä hetkissä häpeän itseäni ja olemassaoloani valtavasti: kyyneleet kohoavat silmiini ja ryntään ulos huoneesta. Aikaisemmin en ymmärtänyt reaktioideni juurisyitä, nykyään ymmärrän itseäni paremmin ja osaan lohduttaa sisäistä lastani. Saatan pelätä, että minusta ei pidetä tai, että minut hylätään.

 En avannut suutani vielä parikymppisenä kansanopistossa, kun siihen tarjoutui tilaisuus, mutta tänään pyrin puhumaan kiusaamisasioista aina kun mahdollista, sillä se on tärkeää. Se on tärkeää kaikille. Koulukiusattujen tulisi avata suutaan vielä enemmän, siten koko asia voitaisiin paremmin eliminoida, kun ilmiön tuhovoima saataisiin näkyväksi.

 Koulussa tapahtunut kiusaaminen vuosituhannen alussa on osa minua, mutta minussa on paljon muutakin. Haluan poistaa kiusaamiseen liittyvää stigmaa ja häpeää ja ymmärtää sitä laajemmin ilmiönä. Haluan toimia äänitorvena heille, joiden äänet ovat syystä tai toisesta tukahtuneet. Mitä enemmän puhun ja käsittelen kiusaamistani, sitä enemmän vapaudun sen aiheuttamista traumoista. Avoin keskustelu auttaa kaikkia.

 Muistan jaetun yksinäisyyden hetken autossa yhä elävästi - se on osa traumaani. Nielin ilkeän lauseen kokonaisena, kunnes vuosia sitten oksensin sen ulos. Aloin tutkia sitä ja monia muita uskomuksia, joita olen niellyt. Vähättelevät lauseet ovat vieneet minut kirjaimellisesti päin lattiaa ja siitä läpi: olen maannut maassa ja tuntenut sisuskaluja myöten ruoskivaa kipua. Mutta kipukin on parempi kuin olla näkymätön. Kun jokin osa menee rikki, siihen kohtaan syntyy aina jotain uutta. On vain uskallettava tuntea kaikkien rikkimenneiden osien juuret.

 Tämä on minun tarina enkä väitä, että kiusaaminen jättäisi kaikkiin samanlaiset jäljet. Kaikki kokemukset osaltaan vaikuttavat siihen, miten paljon kiusaaminen vaikuttaa loppuelämään. Koen, että omaan itsearvostukseeni se jätti syvät arvet, koska taustalla on myös lapsuuden perheessäni koettu arvottomuuden kokemus. Lisäksi oma herkkyyteni on vaikuttanut siihen, että koen asiat omalla uniikilla tavallani isosti.

 Toivoisin, että voisin omalla esimerkilläni tukea kiusaamista kokeneita. Kaikesta voi selvitä, kaikesta voi päästä yli ja vaikeudet voi kääntää lopulta voitokseen. Olen koulutettu kokemusasiantuntija ja haluan tehdä työtä paremman ja kiltimmän maailman puolesta. Unelmieni maailma olisi kaikille positiivinen ja kannustava paikka elää. Uskon, että positiiviset sanat ovat bensaa, jotka parhaimmillaan sytyttävät tuleen meissä jokaisessa piilevän sisäsyntyisen liekin.

 

 

                                                  KURKKAUS LÄHEISEN ELÄMÄÄN

”Sä et tiedä mitään”, ”Sä et ymmärrä”, ”Helppoahan sun on sanoa” ”Eihän tämä käyttö suhun vaikuta”, ”Sun syy jos mä kuolen kun et anna rahaa”, ”Sun vika, että mä käytän” ”Ei kuulu sulle”, ”En ole käyttänyt”…. 

Näitä ja miljoonia muita lauseita on varmasti jokainen läheinen kuullut. Vaan läheinen, sitäkin on tullut kuultua moneltakin eri taholta, että sinähän olet vaan läheinen. Niin, läheinen, joka on sairastunut yhtä vakavasti tai vakavammin kuin lähipiirin addikti tai mielenterveysongelmainen. En näe paikkaa sanalle vaan.

Ne lukuisat unettomat yöt, jatkuva pelko, kun puhelin soi, odotamme pahinta, kuljemme yöllä ikkunasta ikkunaan odottaen, paikkaamme haavat, kuuntelemme, kannamme oman tuskamme lisäksi muidenkin tuskan, häpeä, raastava syyllisyys, kaaos, stressi, olemme voimiemme äärirajoilla. Mitä jos hän kuolee, kun minä rajaan? Jos auttaisin vielä tämän kerran, hän hakisi apua? Hän lupasi lopettaa. Taas.

Meiltä kysytään: ”Mitä kuuluu? ” Usein vastaus tulee nopeasti: ”Ihan hyvää.” Hymy tehostaa vastausta. Haluaisimme monesti sanoa: ”Kuuluu huonoa”, ” En jaksa enää”, ”Auttakaa minua”…

Toisinaan kun meille tarjotaan apua, suustamme saattaa kuulua: ” Mihin minä tarvitsisin apua? ”, ” Ei minulla ole riippuvuus- tai mielenterveysongelmia”, ” Miksi minun täytyisi alkaa hoitamaan itseäni?”….. 

Kun olisimme valmiita ottamaan apua vastaan, voi olla, ettemme tiedä mistä sitä saisi. Mistä lähteä kysymään?

Myös läheisen on todella vaikea alkaa myöntämään omaa voimattomuuttaan, alkaa laskemaan kulisseja, joita on kenties vuosia pidetty kaikin keinoin pystyssä, alkaa ottamaan apua vastaan, puhua todellisista tunteista ja tapahtumista, antaa itselleen lupaa olla niin sanotusti heikko, alkaa irrottamaan kontrollinnaruista. Tätä voi olla toisinaan vaikea käsittää. Aivan kuten riippuvuus- ja mielenterveysongelmia tai -sairauksia muutenkin.

Omalla kohdallani läheisriippuvuuteni oli vaikeinta hyväksyä. Pystyin helpommin myöntämään ja hoitamaan itseäni päihteisiin suuntautuneen addiktion suhteen. Läheisriippuvuuteni näkyi kaikin tavoin. ”En koskaan jäisi parisuhteeseen missä on väkivaltaa! ” ”En ikinä katselisi käyttävää puolisoa!” ”En ikinä voisi valehdella!” ”Lapset ovat elämässäni aina ykkössijalla!” Näin ja miljoonilla muilla tavoin minäkin muun muassa ajattelin. Kas, kun yksikään noista asioista ei lopulta pitänyt paikkaansa. Menin niin pohjalle. Henkeni oli hiuskarvan varassa.

Lopulta minun oli haettava apua, hyväksyttävä läheisriippuvuuteni ja alettava hoitaa itseäni aktiivisesti. Läheisriippuvuus on salakavala sairaus, ihan kuten kaikki muutkin addiktiosairaudet, ja minun täytyy todellakin olla tarkkana, milloin se on läheisriippuvuutta, joka alkaa nostaa päätään myös niin sanotussa terveessä ihmissuhteessa. 

Aurinkoista kesää ja voimia kaikille! Älkää jääkö yksin!

 

T: Yksi monista läheisistä

 

Mitä jos ajattelet toisin?

Luin kirjan Ratkaisu ajattele toisin. Antti s Mattila. Ja opin taas paljon.

Kyky asettua toisen ihmisen toiseen näkökulmaan on perusedellytys keskustelun onnistumiselle. Itsekeskeisyys voi estää kommunikaatiota. Itsekeskeinen ihminen olettaa että muut näkevät asiat samoin ja ajattelevat samoin kuin hän. 

Ping! Kuinka monesti olen ajatellut että toinen tajuaa mitä sanon,- koska itse sen ymmärrän.

Näkökulman vaihtaminen on perustavin ja välttämättömin osa toisen ymmärtämistä. Voit katsoa asioita toisella tapaa ja nähdä ne ongelmat jotka vievät ristiriitoihin. Näin saattaa alkaa yhteinen ymmärrys. Tässä hyviä esimerkkejä eri tyypeistä;

Laiska- rento hillitty ja ottaa rauhallisesti

Hyökkäävä- voi olla itsevarma kiireinen ja toiminnan tyyppi

Kärsimätön- voi olla toimintaan suuntautunut jolla korkeat standardit

Ei välitä- voi olla riippumaton ja antaa muille tilaa

Masentunut- voi olla hiljainen tai hidastaa tahtia

Aggressiivinen,- voi olla voimakas eikä tietoinen omasta voimastaan

Nalkuttava- voi olla huolestunut ja koittaa saada toisesta parhaat puolet esiin

Vetäytyvä- voi olla syvä ajattelija mietteliäs ujo tai hiljainen

Kukin kuulee sen vain minkä ymmärtää - Goethe

Kirjoittaja Homebasen ohjaaja.

HOMEBASEN TYÖNTEKIJÄT

Keitä ovat Homebasen työntekijät, koordinaattori Anna ja ohjaaja Crista? 

pieni kurkistus kun he kysyivät toisiltaan kolme kysymystä.

 Cristan kysymykset Annalle;

 Miksi olet töissä Homebasella?

 Homebase (silloin vielä nimeä ei ollut) tupsahti eteeni ja osaksi omia työtehtäviä. Vai olikohan ne tupsahtajat kuitenkin ne 6 ihanaa nuorta, jotka olivat idean takana? Olin heidän kanssa suunnittelemassa, sparraamassa ja toteuttamassa. Kun hankkeen aika koitti kysyi Tuomas, että jäisinkö hankkeeseen töihin. Täällä ollaan jo toista vuotta ja olen tykännyt todella paljon.

 Lempipaikka ja miksi?

 Ehkä mulla ei ole yhtä lempipaikkaa, mutta tärkeitä ihmisiä on ja jos saan olla heidän kanssa, niin se on usein silloin myös lempipaikka. Rantalaituri ja laineiden liplatus on aina rauhoittava paikka, ehkä se voisi olla yksi lempipaikoista.

 Mistä haaveilet?

Hyvin arkisista asioista, tasapainoisesta ja tavallisesta arjesta pienillä twisteillä. Yksi haave olisi arjen normalisoituminen koronan osalta, jotta arkeen mahtuisi myös juhlaakin.

Anna

Annan kysymykset Cristalle:

 Miksi Sinä olet töissä Homebasella?

 Vajaa kaksikymmentä vuotta sitten vaihdoin alaa ja opiskelin päihde-mielenterveyshoitajaksi.  Asiat olivat tuttuja jo omasta elämästäni ja halusin auttaa, tukea, kertoa sekä poistaa leimaa näiltä asioilta. Nyt olen siinä työpaikassa minne olen tietämättäni aina halunnut. Homebase on minulle muutakin kuin työpaikka.  Ihanat kävijät, paras työpari, mahdollisuus kehittää ja tuoda omia ideoitaan. <3

 Mitkä asiat saa sut nauramaan?

 Tilannekomiikka ehdottomasti. Myös huonot vitsit jotka eivät aina muita naurata. Yksi suuri ilon aihe on oma häröily. Sekään tosin ei aina muita naurata. Mutta miten kiva nauraa itselleen, kun nuorempana usein tuli turhaan hävettyä.

 Jos saisit käyttöösi aikakoneen, niin mihin matkustaisit ja mihin aikaan?

 Apua. Laitan sen mikä tuli ekana mieleen. 1920-luku Keski-Eurooppa. Olen suuri art deco-fani. Kaikki tuosta ajasta kertovat leffat ja kirjat tuntuvat tutuilta. Jos uskoisin uudelleensyntymiseen.. Ymmärrän että olen nostalginen romantikko, koska tuolla ajalla oli myös köyhyyttä ja elettiin maailman sotien välissä. Mutta suurkaupungeissa oli kiehtovaa epäsovinnaisuutta, musiikki, taide, tanssi ja muoti nousivat pintaan.

Crista

Jos sinulla on ideoita tai tekstiä HB blogiin, laita viestiä crista.ervamaa@tatsi.fi